Harmistuksen kauhistus
Meidän yleensä niin aurinkoinen piipero on ollut viimeiset viisi päivää (kyllä, olen laskenut!) mahdottoman kärttyinen. Jopa niin kärttyinen, että äidillä on vallan ikävä takaisin töihin. Minulla on aina ollut erittäin huono toleranssi lapsen kiukkuitkua ja kärttyilyä kohtaan. Olen liioittelematta jäänyt useampia kertoja bussista pois ennen omaa pysäkkiä pelkästään siksi, että kanssamatkustajaksi on osunut kitisevä ja kiukkuava metriheikki. Esikkoa hautoessani mietin usein, että kuinkakohan selviän tulevista kiukkujaksoista. Asiaa julkisesti murehtiessani minua usein rauhoiteltiin niin ystävien kuin ammattilaistenkin taholta, että oman lapsen kenkkuiluun suhtautuu aivan eri tavalla kuin vieraiden. Sitä kuulemma turtuu siinä määrin, ettei kitinää edes kuule. No ei kuulkaa pidä paikkaansa ainakaan tässä osoitteessa!
Asia on minulle todella arka ja tuo pintaan epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet. Oma voimattomuus ja kyvyttömyys handlata Esikon kiukkuilua saattaa usein kyyneleet myös omiin silmiini. Olen puinut asiaa jopa ammattiauttajan kanssa, mutta ainakaan tähän mennessä en ole juurikaan saanut lohtua siitä tiedosta, että osalla ihmisistä vain ei ole toleranssia kestää lapsen itkua ja asialle ei oikeastaan voi tehdä paljoakaan. Eniten minua harmittaa oma lapsellisuuteni tässä asiassa. Ymmärrän, että Esikolla ei vielä ole kykyä viestiä harmistusta, pahaa oloa, kipua tai kenkutusta muilla tavoin kuin kitisemällä. Mutta edes järjen ääni ei ole ainakaan toistaiseksi pidentänyt pinnaani saati tukkinut korviani kitinäkeijun iskiessä. Hammasta purren ja kitit korvakäytävissä sitä mennään.
Auttakaapa hyvät lukijat naista mäessä ja jakakaa omat ”huono mutsi/fatsi” -fiiliksenne tuolla kommenttiboksissa. Sitä kummasti helpottaa tieto, ettei paini yksin vanhemmuuden haasteiden kanssa.
Meidän maailma 
Mä oon just tollanen kans :O En siedä yhtään kiukuttelua tai itkua.. Varsinki väsyneenä tulee tiuskastuaki ja sit on paha mieli itsellä. Eiköhän me tästä selvitään 🙂 mä yleensä otan syliin ja siinä saa sit kiukuta ja pyöriä ja hyöriä ja yritän pitää itteni coolina… illalla kiukun tullessa ni istun lastenhuoneessa mut muksu saa rauhassa kiukutella sängyssä 🙂 jos on hätä ni se tietty on asia erikseen 🙂
Jenni
12.5.2011 at 12:01
Onpa helpottavaa, että täältä löytyy joku muukin huonosti kitinää sietävä. Olen joskus ihmetellyt, että mikä hemmetti mussa on vikana, kun asia pistää näkemään punaista alta aikayksikön. Ja tosiaan, mulla ei ole mitään ongelmaa kipu- tai hätäitkun kanssa, mutta se sellainen tyytymätön kitinä ja vikinä. Voi ei.
Sannis
13.5.2011 at 13:46
Ensimmäiseksi onnittelut ja kiitokset mahtavasta blogista. Hienoa että, jaat tuntemuksiasi aiheesta, joka on mielestäni tabu. Äitiys koostuu ihanista ja vähemmän ihanista asioista ja lapsen kiukuttelu kuuluu kategoriaan vähemmän ihanat asiat. On päiviä, jolloin kestän kitinät hyvin ja on päiviä, jolloin kiukuttelu tuntuu sietämättömältä. Sen olen kuitenkin oppinut, että hyvinvoiva äiti jaksaa kiukuttelutkin paremmin. Minulle tämä tarkoittaa riittävää lepoa ja riittävästi aikaa itselle tärkeisiin asioihin. Ja kuten äitinä tiedät, näitä kahta ei välttämättä ole helppo järjestää. Tsemppiä.
Minna
25.5.2011 at 22:11