Mihin se kesä katosi?

En ole viettänyt kunnon kesää naismuistiin. Viimeisin kesä taitaa olla vuodelta 2008, jolloin reissasimme siipan kanssa pitkin Eurooppaa. Kesä 2009 meni häitä järjestellessä, 2010 olin hukkua hormoonipöllyihin ja viime vuoden kaksi lomaviikkoa meni stressinhuuruisessa automatkassa anoppilaan ja takaisin. Tänä kesänä minulla ei ollut lomaa lainkaan, vaan painoin hommia joka ikinen arkipäivä. Selatessani kuvia kamerastamme näen, että siippa ja Esikko ovat kyllä pitäneet hauskaa. Tyypit ovat pulikoineet milloin altaassa, milloin meressä,  hoploppailleet, retkeillet, lentäneet vieraille maille ja matkustelleet hieman täällä kotimaassakin. Minä sen sijaan olen käkkinyt koneeni äärellä ja ollut täysin tietämätön siitä, että kesä oli ja meni. Tällä viikolla havahduin siihen, että pihapiirimme vaahterat punertavat ja valo on vaihtunut tympeänharmaaseen kalseuteen.

Saimme sentään pakastimen täyteen kesän makuja.

Onneksi tämä syksy tarjoaa jotakin, mitä odottaa. Olemme muuttamassa vajaan parin viikon päästä maaseudulle, vanhan, vuonna 1924 rakennetun kyläkoulun ylisille. Olen jo mielessäni mallaillut pihaistutuksia, sisustanut unelmieni keittiötä ja fiilistellyt vanhojen hirsien ja räsymattojen mutkatonta liittoa. Kyläkoulun yläkerta tarjoaa pienelle perheellemme lääniä elää ja hengittää. Olen ihmetellyt, miten kummassa täytän uudet neliömme yli kaksi kertaa pienemmän kerrostaloasuntomme huonekaluilla, kaikki tavaramme kun mahtuisivat uuden kotimme olohuoneeseen. Kuluva syksy taitaakin sujua rattoisasti kyläkirppiksiä koluten ja nettihuutokauppoja selaillen.

Paluu Äiteen mökille

Kolme vuotta se otti, mutta nyt on juhannusta vietetty likipitäin kuin silloin ennen. Viime juhannuksenahan uhittelin, että teemme komean paluun Äiteen mökille ja totta vie, juhlistimme keskikesää aurinkoisessa säässä savukalasta, uusista perunoista ja mansikkakakusta nautiskellen. Loikoilimme tuntikausia mökkirannalla ja naperomme fiilisteli lämpöisessä rantavedessä käsipohjaa opetellen ja hiekkakakkuja rakennellen.

No juu, ettei ihan hehkutukseksi menisi, niin Esikolla otti reilu pari päivää tottua maaseudun eläviin. Kaikki hiemankin lentävät, leijailevat, inisevät ja pörisevät luonnonihmeet saivat taaperomme kirkumaan, huutamaan apua ja roikkumaan lahkeessa. Pari päivää siis saimme kanniskella kolmetoistakiloista entomofoobikkoa, ennen kuin tuo suostui ottamaan edes muutaman askeleen itsekseen pihamaalla ja rantahietikolla.

Olin hieman ihmeissäni, että kaveri otti niinkin raskaasti kaikki eläväiset, vaikka olemmehan me kaupungissakin saaneet tutustua niin mehiläisiin, kärpäsiin, hyttysiin kuin muurahaisiinkin. Olin jo jossakin vaiheessa valmis luovuttamaan ja palaamaan kaupunkiin etuajassa, mutta onneksi lauantaiaamusta alkoi kirkuminen ja puntissa roikkuminen vähentyä.

Muutaman viikon kuluttua saankin olla pidemmän aikaa yksin kotona (woop, woop, räikkä, räikkä!), kun Esikko suuntaa siipan kanssa kesäloman viettoon babkalaan. Minulla ei ole tänä vuonna kesälomaa, mutta pari viikkoa yksin kotona käy mainiosti lomasta sekin. Huu, näen jo itseni parvekkeellamme kutimien kimpussa, viinilasi viekussa ja läppäri toimintavalmiina kaffepöydällä. Alkaa varmaan tämäkin blogi jälleen piristyä.

Kiva olla täällä taas kanssanne!

 

Puistotunnelmissa

Meidän maailmassa on ollut ihan sairas kevät – kirjaimellisesti. Olemme Esikon kanssa käyneet läpi kaikki taudit ja niiden muunnelmat kurkunpääntulehduksesta keuhkokuumeeseen. Nyt alkaa helpottaa ja toivon tietenkin, että pysyisimme tulevat kuukaudet oikein terveinä.

Sairastellessa ulkoilut ovat olleet minimissä ja nyt olemmekin ottaneet Esikon kanssa puistoaikaa takaisin oikein korkojen kera. Tirrinkäinen nauttii erityisesti keinumisesta ja hiekkakakkujen värkkäilystä. Kaveri ei suostu kiikkumaan rengaskeinussa, mutta vauvakeinussa (tai pikkukeinussa, kuten meillä sitä hienotunteisesti kutsutaan 😉 ) uskaltaudutaan nauttimaan hieman hurjemmistakin vauhdeista.

Olemme männä päivinä kartoittaneet lähiseutujemme puistotarjontaa. Äitienpäivänä vuorossa oli Haukilahden puistot, joista löytyi vaikka mitä kivaa. Leikkimisen ohessa nautiskelimme eväitä ja fiilistelimme kevättä mehiläisineen, muurahaisineen ja kärpäsineen. Esikkokin on selkeästi lämpöisemmän ilmanalan tyttöjä, aivan kuten äitinsäkin.

Elämisen arvoista elämää

Edellinen kirjoitukseni elämän tarkoituksesta sai minut listaamaan asioita, jotka tekevät (omasta mielestäni) elämästä elämisen arvoista, mutta jotka eivät tällä hetkellä toteudu siinä määrin kuin toivoisin. Käydessäni listaamiani asioita läpi tajusin, että moni niistä voisi olla totta, mikäli miettisin työhön liittyvät kuviot uusiksi.

• Paras tapa aloittaa päivä on tehdä se kiireettömästi. Miten ihanaa olisikaan valmistaa ravitseva aamupala ja nauttia se päivän uutisotsikoita silmäillen ja Helsingin aamuradiota kuunnellen.
• Olen tuotteliaimmillani aamupäivällä, jolloin yleensä tunnen luontaista vetoa tarttua paljon keskittymistä vaativiin tehtäviin. Teen asioita muutaman tunnin intensiivisissä sykleissä ja mikäli pystyn paneutumaan johonkin asiaan minkään häiritsemättä, saan yleensä valmista varsin nopeasti.
• Unelmieni työhön kuuluu paljon kirjoittamista ja lukemista. Elän sanoista ja sanat elävät minussa. Miten etuoikeutettua olisikaan tuoda pala leipää perheen pöytään kirjoittamalla.
• Minulle on tärkeää nähdä työni tulokset. Haluan vaikuttaa työhöni ja prosesseihin, joilla työ toteutetaan. Liiallinen byrokratia, hierarkisuus ja asioiden tekeminen tietyllä tavalla vain siksi kun niin on aina ennenkin tehty, saavat minut turhautumaan varsin nopeasti.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, että minun pitäisi siirtyä toisen palveluksesta omilleni. Päätöksen on tähän asti estänyt varsin tehokkaasti pelko siitä, etteivät omat siivet kantaisikaan. Olen kuitenkin viimeisten kuukausien aikana alkanut miettiä asiaa uudelleen. Asiaa on vauhdittanut se, että nykyinen työprojektini päättyy helmikuun lopussa ja olen jo ilmoittanut, että en ole uutena projektikautena käytettävissä vakituisena projektityöntekijänä. Joten jos sitä sitten. Uskaltaisi, hyppäisi ja tekisi parhaansa.

Elämän tarkoitus on elää

Läheiseni tietävät, että viimeiset kaksi vuotta ja rapiat päälle ovat olleet minulle paikoin suunnattoman vaikeita. Olen elänyt elämääni sinnittelemällä päivästä toiseen. Äkkivääränä, nopeita ratkaisuja etsivänä olen haksahtanut tekemään päätöksiä, jotka ovat vain hankaloittaneet tilannetta entisestään. Voisin vinkua monen pienen lapsen äidille tutut valitusvirret kotitöiden ja lapseen liittyvien vastuiden ensisijaisesta kasautumisesta äidin harteille, perheen toisen aikuisen ajoittaisesta taantumisesta taaperon tasolle, perheen ja työn yhdistämisen haasteellisuudesta, sairastelukierteistä ja vaikka mistä, mutta pääsyy siihen, miksi olen niin hemmetin onneton, piilee aivan muissa asioissa.

Tässä viimeisimmän sairastelukierteen lomassa olen kelannut sitä, miten arki perheessämme tavallisesti sujuu. Havahduin siihen, miten vähän teen asioita, jotka tuottavat iloa tai nautintoa. Milloin olen viimeksi tavannut ystäviäni? Milloin olen tehnyt tyttäreni kanssa jotain niin, että takaraivossa ei ole jyskyttänyt ajatus pesemättömistä pyykeistä, seuraavasta lämpimästä ateriasta tai palkkapäivänä maksettavista laskuista? Milloin olen innostunut jostakin kirjasta, levystä tai elokuvasta? Entä milloin olen viimeksi sanonut ”rakastan sinua” ja todella tarkoittanut sitä?

Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi aikaa, mahdollisuuksia ja halua. Jutun juoni piilee ennemminkin siinä, että olen jumittunut maailman murjoman marttyyrin rooliin, jonka pääasiallinen tehtävä on velloa pahassa olossa ja paskassa.

Olen koko menneen syksyn odottanut, että jotain tapahtuisi, joka pelastaisi minut tästä harmaudesta ja palauttaisi ilon takaisin elämääni. Tänään tulin lukeneeksi Joseph Campbellin ajatuksen elämän tarkoituksesta, joka liikutti jotakin sisälläni.

”People say that what we are all seeking is a meaning for life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think what we are really seeking is an experience of being alive.”

Ymmärrän, että jos haluan jotain tapahtuvan, minun täytyy ottaa siitä vastuu ja tehdä se itse. Sen sijaan, että tapaani tyypillisesti säntäisin muuttamaan kaiken elämässäni hiusten väristä puolisoon ja asuinpaikkaan, voisin tällä kertaa pysähtyä ja miettimään, millaiset asiat elämässäni – tässä ja nyt – saavat minut tuntemaan olevani elossa ja vahvistaa näitä seikkoja entisestään.

Rakkaat lukijat, mitkä asiat teidän elämässänne tekevät siitä elämisen arvoista?

Mättähältä mättähälle

Aina viime vuosiin saakka minut oli opittu tuntemaan sinä tyyppinä, joka hiihtää AINA mekoissa ja pikkukengissä.  Verkkareissa minut tapasi ainoastaan kuntosalilta. Jotain kummaa tapahtui parin vuoden takaisella minihäämatkalla Saariselällä, kun ostin ensimmäisen tuulipukuni sitten lapsuusvuosien.

Verkkareiden vierastaminen kohdallani on perin outoa semminkin kun parhaat, perheen yhdessäoloon liittyvät lapsuusmuistoni sijoittuvat joko mökille tai luontoretkille. Jos parikymppisenä könysinkin sienimetsään tai marjanhakumatkalle äitini vanhoissa farkuissa, niin nykyisin ikiomat verkkarit ja lenkkarit sujahtavat jalkaan nopeammin kuin perslompsa taskuvarkaan hyppysiin.

Perjantaipäivän ratoksi päätimme lähteä perheenä metsälle. Yllätykseni oli suuri, kun metsän siimeksessä huomasimme mättäiden kukkivan suppilovahveroista ja torvisienistä. Kun Esikko keskittyi mustikoiden mutusteluun, me siipan kanssa korjasimme sienisatoa nopeasti täyttyviin kangaskasseihimme. Siinä punertavassa ilta-auringossa, metsän rauhassa ja mustikoiden makeutta hykertelevää lastani katsellessa tunsin itseni  onnelliseksi.

Juhannushan se tämäkin

Entisessä elämässä (lue: aika ennen Esikkoa) yötöntä yötä tervehdittiin Äiteen kesämökillä saunoen, herkkuja maistellen, radio Novaa kuunnellen ja maaseudun rauhasta nauttien. Toisin on ollut kahtena viimeisenä juhannuksena. Viime vuonna värjöttelimme silloisen asuinpaikkamme  asukasyhdistyksen järjestämässä juhannusjuhlassa, minä Esikkoa Mandukassa heijaillen, siippa hiiltynyttä makkaraa järsien. Yö meni huutavaa tyttöä kanniskellessa ja sadatellessa kipuilua, väsymystä ja maailmantuskaa noin yleensä. Tämä juhannus ei ole ollut paljonkaan helpompi, sillä Esikolle roihahti päälle rokotereaktio kolmoisrokotteesta. Niin kuin tämä ei olisi ollut riittävästi,  ulos puskevat yläkulmahampaat päättivät terästää torstaiyönä alkanutta konsertointia. Huudon saattelemana ja kiivaillessa on tämäkin juhannus otettu vastaan.

Sovitaan siis niin, että ensi vuonna teemme komean paluun Äiteen mökille. Tuolloin nautimme savustuspöntön antimista, uusista perunoista ja itse tehdystä mansikkakakusta. Edes sateen tihutus tai inisevä hyttyspilvi eivät estä kesän juhlasta nauttimista. Tällä välin pistän tikuten ja kuuntelen netistä Radio Novan Juhannuslistaa. Mistä vetoa, että sieltä tulee tänäänkin Richard Marxin Hazard, Madonnan La Isla Bonita ja Bryan Adamsin Everything I Do?