Orvokkeja äidille

Joskus minulla on vaikeuksia päättää, mihin asentoon sitä suunsa vääntäisi tuon meidän pienen täystuhon kanssa. Esikko oli sitten pistänyt matalaksi huolella ja hartaasti paapomani orvokkimaan meidän terassiltamme. No okei, kyseessä oli kukkalaatikko eikä mikään maaplanttu, mutta kyllä se pieneltä kukkaniityltä minun silmissäni näytti, semminkin kun olen menneinä vuosina onnistunut tappamaan jopa feikkilimoviikunan (siitä vain putosi lehdet, en tiedä mitä tapahtui). Olin jo aikeissa murahtaa katkottuja orvokkeja ja multalänttejä siivotessani, mutta sitten tirppana keksi ilmoittaa keränneensä äidille kukkia. Heltyähän siinä sitten piti.

Keräsin Esikon käsittelystä parhaiten säilyneet orvokit kimpuksi, jonka laitoin Hans Nyqvistin pieneen Kotilasi-sarjan purkkiin. Kauniitahan nuo ovat ja tuoksuvat hyvälle – aivan kuten minun pieni pirpananikin.

Kohta kaksivuotias

Se on kohta kaksivuotias, äidin iso pieni tyttönen. Se tykkää pupuista, pöllöistä ja myyristä, mutta pelkää kettuja ja äitikissoja. Se loilottaa ja loruilee, pelailee palapelejä ja pykää dublo-torneja. Se oppi kuperkeikan, mutta aristelee hyppimistä. Sen bravuuri on yhdellä jalalla seisominen, karhukävely ja Munamies-tanssi. Sillä on iso henkilökohtainen reviiri, mutta sille kelpaa äidin ja isin sykky. Aamuisin se tassuttaa äidin ja isin viekkuun tuhisemaan ja hassuttelemaan. Sen lempikirja on Tyttö pipi -kirja ja se muistaa edelleen, mihin kukin perheenjäsen sai rokotuksen. Se halii, silittää ja pussaa, mutta vain niitä, jotka on hartaasti ja huolella tarkastettu luottamuksen arvoisiksi. Ja se on minun, kohta kaksivuotias, äidin iso pieni tyttönen.

Mättähältä mättähälle

Aina viime vuosiin saakka minut oli opittu tuntemaan sinä tyyppinä, joka hiihtää AINA mekoissa ja pikkukengissä.  Verkkareissa minut tapasi ainoastaan kuntosalilta. Jotain kummaa tapahtui parin vuoden takaisella minihäämatkalla Saariselällä, kun ostin ensimmäisen tuulipukuni sitten lapsuusvuosien.

Verkkareiden vierastaminen kohdallani on perin outoa semminkin kun parhaat, perheen yhdessäoloon liittyvät lapsuusmuistoni sijoittuvat joko mökille tai luontoretkille. Jos parikymppisenä könysinkin sienimetsään tai marjanhakumatkalle äitini vanhoissa farkuissa, niin nykyisin ikiomat verkkarit ja lenkkarit sujahtavat jalkaan nopeammin kuin perslompsa taskuvarkaan hyppysiin.

Perjantaipäivän ratoksi päätimme lähteä perheenä metsälle. Yllätykseni oli suuri, kun metsän siimeksessä huomasimme mättäiden kukkivan suppilovahveroista ja torvisienistä. Kun Esikko keskittyi mustikoiden mutusteluun, me siipan kanssa korjasimme sienisatoa nopeasti täyttyviin kangaskasseihimme. Siinä punertavassa ilta-auringossa, metsän rauhassa ja mustikoiden makeutta hykertelevää lastani katsellessa tunsin itseni  onnelliseksi.

Sipulipiilo

Esikko aloitti viime viikolla päivähoidon ja sai heti tuliaisina tujun nuhakuumeen, joka vaivaa hengitystieinfektiolla ryyditettynä myös allekirjoittanutta. Olen mankunut asiasta jo muissa yhteyksissä, joten ei tässä siitä sen enempää. Sen sijaan haluan ylistää sipulin tehoa tukkoisen nenän avaajana.

Esikon sairaus alkoi rajuna tukkoisuutena ja kuumeiluna männä perjantaina. Perjantain ja lauantain vastainen yö vietettiin torkahdellen ja huonoa oloa itkeskellen. Jossakin vaiheessa suolaliuossuihkeiden ruikkiminen kaverin nenään alkoi tuntua jo pahimman sortin kidutukselta, josta ei kuitenkaan ollut sanottavammin apua. Päätin kääntyä uskollisen ystävän, Googlen, puoleen. Google tiesi kertoa, että tehoäidit viittaavat kintaalla apteekkien tarjonnalle ja turvautuvat sipuliin. Siitä se ajatus sitten lähti.

Saanko esitellä: Sipulipiilo – tehokas liman irrottaja ja hengitysteiden avaaja!

Pilkoin kolme pienehköä sipulia palasiksi ja sujautin ne parinkymmenen denierin polvisukkaan. Tehostin sipulimehujen virtausta antamalla sukkapallerolle pari mojovaa iskua lihanuijalla – loistava keino myös purkaa unettoman yön aiheuttamaa angstia. Kiepautin sukkaan solmun ja kiinnitin sipulipiiloksi nimeämäni apuvälineen Esikon sängyn pinnaan ja avot. Se, että koko kämppä haisee raskaan työn raatajalta on pientä siihen verrattuna, että pikkuinen nukkui levollisesti seuraavat yöt. Kikka toimii myös aikuisella.

Löytyyköhän tämä jo Niksi-Pirkasta!?

Unelmaäitiyden ytimessä

Tein tänään Esikon kanssa jotakin, josta olen haaveillut aina raskausajasta lähtien: Me leivoimme yhdessä pitsaa! Minulle pitsan vääntäminen perheenä symboloi hyviä aikoja, sitä että yhdessä on mukavaa viettää aikaa puuhaillen ja rupatellen.

Edesmennyt Hilsu-mummuni teki maailman parasta pitsaa. Tiedättehän, sellaista, jonka jauheliha on paistettu rapsakaksi ja jossa on runsaasti voimakasta Emmental-juustoa pinnalla. Noudatin tänään mummuni perinteitä jauhelihan ja juuston osalta, mutta tomaattikastikkeessa pistin hieman mummua paremmaksi. Pojasta polvi paranee, tytöstä taju tarkkenee, vai kuinka se meni. Nimittäin tomaattipyreen sijaan valmistin kastikkeen pitkän kaavan mukaan hauduttamalla kaltattuja tomaatteja kelta- ja valkosipulilla, basilikalla, oreganolla ja ripauksella ruokosokeria maustettuna. Ai taivaan vallat, miten hyvää! Esikko osallistui pitsan tekoon maistelemalla raaka-aineita, kommentoimalla ja testailemalla ruuanlaittovälineitä.

Pitsaa maistelimme tietenkin yhdessä ja kaikesta päätellen onnistunutta oli. Isosta pellillisestä riittää hiukopalaa myös huomiseksi. Meidän perheessä pitsa on uusi pulla!

 

 

Parempi päivä

Mistä on parempi päivä tehty?

Auringonsäteistä hiuksissa, kiikkuvasta keinusta.

Riemun kutkutuksesta, märistä pusuista.

Eteen kannetusta lounaasta ja lempeistä ystävistä.

Niistä on parempi päivä tehty.

Harmistuksen kauhistus

Meidän yleensä niin aurinkoinen piipero on ollut viimeiset viisi päivää (kyllä, olen laskenut!) mahdottoman kärttyinen. Jopa niin kärttyinen, että äidillä on vallan ikävä takaisin töihin. Minulla on aina ollut erittäin huono toleranssi lapsen kiukkuitkua ja kärttyilyä kohtaan. Olen liioittelematta jäänyt useampia kertoja  bussista pois ennen omaa pysäkkiä pelkästään siksi, että kanssamatkustajaksi on osunut kitisevä ja kiukkuava metriheikki. Esikkoa hautoessani mietin usein, että kuinkakohan selviän tulevista kiukkujaksoista. Asiaa julkisesti murehtiessani minua usein rauhoiteltiin niin ystävien kuin ammattilaistenkin taholta, että oman lapsen kenkkuiluun suhtautuu aivan eri tavalla kuin vieraiden. Sitä kuulemma turtuu siinä määrin, ettei kitinää edes kuule. No ei kuulkaa pidä paikkaansa ainakaan tässä osoitteessa!

Asia on minulle todella arka ja tuo pintaan epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet.  Oma voimattomuus ja kyvyttömyys handlata Esikon kiukkuilua saattaa usein kyyneleet myös omiin silmiini. Olen puinut asiaa jopa ammattiauttajan kanssa, mutta ainakaan tähän mennessä en ole juurikaan saanut lohtua siitä tiedosta, että osalla ihmisistä vain ei ole toleranssia kestää lapsen itkua ja asialle ei oikeastaan voi tehdä paljoakaan. Eniten minua harmittaa oma lapsellisuuteni tässä asiassa. Ymmärrän, että Esikolla ei vielä ole kykyä viestiä harmistusta, pahaa oloa, kipua tai kenkutusta muilla tavoin kuin kitisemällä. Mutta edes järjen ääni ei ole ainakaan toistaiseksi pidentänyt pinnaani saati tukkinut korviani kitinäkeijun iskiessä. Hammasta purren ja kitit korvakäytävissä sitä mennään.

Auttakaapa hyvät lukijat naista mäessä ja jakakaa omat ”huono mutsi/fatsi” -fiiliksenne tuolla kommenttiboksissa. Sitä kummasti helpottaa tieto, ettei paini yksin vanhemmuuden haasteiden kanssa.