Tossutellen

Jos mieluisien ensiaskelkenkien löytäminen vaati töitä, niin nahkatossujen metsästys se vasta sai hien pintaan. Olen varmaan ainoa äiti-ihminen, joka kehittää sydänalaa korventavan ahdistuksen tästäkin asiasta. Esikkomme meni siis pari viikkoa sitten päiväkotiin. Hoitopaikka oli lomalla ollessamme muistanut meitä vanhempia listalla, johon kirjatut asiat pitäisi olla lapsella mukana ”heti ensimmäisestä hoitopäivästä lähtien”. Kun kerran paperille asti ovat kirjanneet, niin täytyy kait nuo olla, ajattelin minä, ja lähdin tikkana ostoksille viimeisenä viikonloppuna ennen päiväkodin alkua. Muut asiat löytyivätkin suht helposti, mutta ne tossut…

Me 70-luvulla syntyneet muistamme riemulla jumppatossuiksi kutsutut, kirkkoveneen muotoiset nahkaläpyskät, joita oli KAIKILLA. Nykyisin tossumarkkinoilla löytyy vaihtoehtoja: on Ainoa, Reinoa, Crocsia ja Mocciksia. Tyylitietoiset shoppaavat Tohvelisankarilla tai Punavuoren peikossa. Siippa olisi halunnut Esikolle jotakin todella vaaleanpunaista, kimaltelevaa ja rimpsuista, mutta minimalisti ja anti-prinsessa minussa pisti vastaan. Varattakoon äidille kaikki oikeudet tehdä tyylivalinnat niin kauan kuin lapsi ei itse mangu hellokittyjen ja hörhelöiden perään, sanon minä. Siippa nielaisikin muutaman kerran tyhjää, kun kaivoin kassista ostosviikonlopun päätteeksi tummansiniset Tintti-tossut (mustissa ei harmikseni löytynyt oikeaa kokoa).

Näin parin viikon totuttelujakson jälkeen siipankin on täytynyt myöntää, että Tintit ovat varsin simppelit ja tyylikkäät. Ne myös sopivat vaatteiden kuin vaatteiden kanssa. Hän käytti Tinteistä sanaa ”kenkämäiset”, mikä mielestäni kuvaa varsin hyvin tossujen luonnetta, kun ne ovat taaperon jalassa. Tossut sujahtavat sukkelasti jalkaan, mutta pysyvät kovemmassakin menossa mukana. Harmi vain, että Tinttejä ei kuulemma enää valmisteta. Hamstrasinkin Huutiksesta vastaisuuden varalle yhtä kokoa suuremmat tossut – mustat, kuinkas muuten.

Ja siitä tossupakosta heti ensimmäisestä päiväkotipäivästä lähtien: meidän tyttö on edelleen ainoa, joka pistää tossua toisen eteen. Taidan siis jatkossa ottaa hieman rennommin näissä(kin) asioissa.

Kenkäostoksilla

Vaikka Esikko ei vielä osaa kävellä, hän tarvitsee kesägarderobinsa täydennykseksi kengät. Pelkkään puistopatsasteluun sopii mustat kiinantossut, jotka löysin eBaysta. Hiekkalaatikkoleikkeihin ja nurtsilla möyrimiseen tarvitaan kuitenkin jykevämmät vermeet. Olen täysin hukassa taaperoiden kenkämarkkinoilla, jossa jokainen merkki väittää olevansa se ergonomisin, mukavin ja paras valinta lapsen alati kasvavalle ja kehittyvälle jalalle. Eräs lastenlääkäri vannoi Eccojen nimeen kun taas toisen mielestä ne ovat aivan liian pehmeät kävelemään opettelevan jaloille. Ota tästäkin nyt sitten selvää.

Eniten minua sieppaa, että maltaita maksavat ensiaskelkengät ovat susirumia klohmoja. Miksi ihmeessä kengistä pitää tehdä väritykseltään ja kuositukseltaan selkeästi ”poikien kengät” tai ”tyttöjen kengät”? Missä piileksivät simppelit ja yksiväriset mallit? Entä valmistetaanko lapsille lainkaan mustia ensiaskelkenkiä? Jos en toukokuun aikana löydä silmääni miellyttäviä kenkiä, ostan yksiväriset Superfitit ja vien ne suutarille värjättäväksi. Ugh,  anopin järkyttäjä on puhunut.