Harmistuksen kauhistus

Meidän yleensä niin aurinkoinen piipero on ollut viimeiset viisi päivää (kyllä, olen laskenut!) mahdottoman kärttyinen. Jopa niin kärttyinen, että äidillä on vallan ikävä takaisin töihin. Minulla on aina ollut erittäin huono toleranssi lapsen kiukkuitkua ja kärttyilyä kohtaan. Olen liioittelematta jäänyt useampia kertoja  bussista pois ennen omaa pysäkkiä pelkästään siksi, että kanssamatkustajaksi on osunut kitisevä ja kiukkuava metriheikki. Esikkoa hautoessani mietin usein, että kuinkakohan selviän tulevista kiukkujaksoista. Asiaa julkisesti murehtiessani minua usein rauhoiteltiin niin ystävien kuin ammattilaistenkin taholta, että oman lapsen kenkkuiluun suhtautuu aivan eri tavalla kuin vieraiden. Sitä kuulemma turtuu siinä määrin, ettei kitinää edes kuule. No ei kuulkaa pidä paikkaansa ainakaan tässä osoitteessa!

Asia on minulle todella arka ja tuo pintaan epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet.  Oma voimattomuus ja kyvyttömyys handlata Esikon kiukkuilua saattaa usein kyyneleet myös omiin silmiini. Olen puinut asiaa jopa ammattiauttajan kanssa, mutta ainakaan tähän mennessä en ole juurikaan saanut lohtua siitä tiedosta, että osalla ihmisistä vain ei ole toleranssia kestää lapsen itkua ja asialle ei oikeastaan voi tehdä paljoakaan. Eniten minua harmittaa oma lapsellisuuteni tässä asiassa. Ymmärrän, että Esikolla ei vielä ole kykyä viestiä harmistusta, pahaa oloa, kipua tai kenkutusta muilla tavoin kuin kitisemällä. Mutta edes järjen ääni ei ole ainakaan toistaiseksi pidentänyt pinnaani saati tukkinut korviani kitinäkeijun iskiessä. Hammasta purren ja kitit korvakäytävissä sitä mennään.

Auttakaapa hyvät lukijat naista mäessä ja jakakaa omat ”huono mutsi/fatsi” -fiiliksenne tuolla kommenttiboksissa. Sitä kummasti helpottaa tieto, ettei paini yksin vanhemmuuden haasteiden kanssa.