Elämisen arvoista elämää

Edellinen kirjoitukseni elämän tarkoituksesta sai minut listaamaan asioita, jotka tekevät (omasta mielestäni) elämästä elämisen arvoista, mutta jotka eivät tällä hetkellä toteudu siinä määrin kuin toivoisin. Käydessäni listaamiani asioita läpi tajusin, että moni niistä voisi olla totta, mikäli miettisin työhön liittyvät kuviot uusiksi.

• Paras tapa aloittaa päivä on tehdä se kiireettömästi. Miten ihanaa olisikaan valmistaa ravitseva aamupala ja nauttia se päivän uutisotsikoita silmäillen ja Helsingin aamuradiota kuunnellen.
• Olen tuotteliaimmillani aamupäivällä, jolloin yleensä tunnen luontaista vetoa tarttua paljon keskittymistä vaativiin tehtäviin. Teen asioita muutaman tunnin intensiivisissä sykleissä ja mikäli pystyn paneutumaan johonkin asiaan minkään häiritsemättä, saan yleensä valmista varsin nopeasti.
• Unelmieni työhön kuuluu paljon kirjoittamista ja lukemista. Elän sanoista ja sanat elävät minussa. Miten etuoikeutettua olisikaan tuoda pala leipää perheen pöytään kirjoittamalla.
• Minulle on tärkeää nähdä työni tulokset. Haluan vaikuttaa työhöni ja prosesseihin, joilla työ toteutetaan. Liiallinen byrokratia, hierarkisuus ja asioiden tekeminen tietyllä tavalla vain siksi kun niin on aina ennenkin tehty, saavat minut turhautumaan varsin nopeasti.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, että minun pitäisi siirtyä toisen palveluksesta omilleni. Päätöksen on tähän asti estänyt varsin tehokkaasti pelko siitä, etteivät omat siivet kantaisikaan. Olen kuitenkin viimeisten kuukausien aikana alkanut miettiä asiaa uudelleen. Asiaa on vauhdittanut se, että nykyinen työprojektini päättyy helmikuun lopussa ja olen jo ilmoittanut, että en ole uutena projektikautena käytettävissä vakituisena projektityöntekijänä. Joten jos sitä sitten. Uskaltaisi, hyppäisi ja tekisi parhaansa.

Elämän tarkoitus on elää

Läheiseni tietävät, että viimeiset kaksi vuotta ja rapiat päälle ovat olleet minulle paikoin suunnattoman vaikeita. Olen elänyt elämääni sinnittelemällä päivästä toiseen. Äkkivääränä, nopeita ratkaisuja etsivänä olen haksahtanut tekemään päätöksiä, jotka ovat vain hankaloittaneet tilannetta entisestään. Voisin vinkua monen pienen lapsen äidille tutut valitusvirret kotitöiden ja lapseen liittyvien vastuiden ensisijaisesta kasautumisesta äidin harteille, perheen toisen aikuisen ajoittaisesta taantumisesta taaperon tasolle, perheen ja työn yhdistämisen haasteellisuudesta, sairastelukierteistä ja vaikka mistä, mutta pääsyy siihen, miksi olen niin hemmetin onneton, piilee aivan muissa asioissa.

Tässä viimeisimmän sairastelukierteen lomassa olen kelannut sitä, miten arki perheessämme tavallisesti sujuu. Havahduin siihen, miten vähän teen asioita, jotka tuottavat iloa tai nautintoa. Milloin olen viimeksi tavannut ystäviäni? Milloin olen tehnyt tyttäreni kanssa jotain niin, että takaraivossa ei ole jyskyttänyt ajatus pesemättömistä pyykeistä, seuraavasta lämpimästä ateriasta tai palkkapäivänä maksettavista laskuista? Milloin olen innostunut jostakin kirjasta, levystä tai elokuvasta? Entä milloin olen viimeksi sanonut ”rakastan sinua” ja todella tarkoittanut sitä?

Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi aikaa, mahdollisuuksia ja halua. Jutun juoni piilee ennemminkin siinä, että olen jumittunut maailman murjoman marttyyrin rooliin, jonka pääasiallinen tehtävä on velloa pahassa olossa ja paskassa.

Olen koko menneen syksyn odottanut, että jotain tapahtuisi, joka pelastaisi minut tästä harmaudesta ja palauttaisi ilon takaisin elämääni. Tänään tulin lukeneeksi Joseph Campbellin ajatuksen elämän tarkoituksesta, joka liikutti jotakin sisälläni.

”People say that what we are all seeking is a meaning for life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think what we are really seeking is an experience of being alive.”

Ymmärrän, että jos haluan jotain tapahtuvan, minun täytyy ottaa siitä vastuu ja tehdä se itse. Sen sijaan, että tapaani tyypillisesti säntäisin muuttamaan kaiken elämässäni hiusten väristä puolisoon ja asuinpaikkaan, voisin tällä kertaa pysähtyä ja miettimään, millaiset asiat elämässäni – tässä ja nyt – saavat minut tuntemaan olevani elossa ja vahvistaa näitä seikkoja entisestään.

Rakkaat lukijat, mitkä asiat teidän elämässänne tekevät siitä elämisen arvoista?