Valo puhkeaa kukkaan

Törmäsin Pintrestin kautta Francois Legault’n käytetyistä aterimista tehtyihin valaisimiin. Nyt tiedän, mikä on seuraava projektini.

Sointu sokerikko ja kermakko

Uijui näitä söpöläisiä! Sain tänään postitse paketin Kallungista, jossa oli keräämäni Sointu-sarjan sokerikko ja kermakko. En ole aikaisemmin nähnyt kermakkoa livenä, joten voitte kuvitella sitä hämmästystä, kun paketista kuoriutui hiukka reilu desin vetoinen, hempeän roosan sävyinen astia. Sitten tajusin, että reilu kuusikymmentä vuotta sitten kahvikupit eivät olleet samaa kokoluokkaa kuin nyt ja että kermaa käytettiin säästeliäästi; tilkkanen katkaisemaan kahvilta kitkerän terän. Tulen kaiketi käyttämään astioita parempina pyhinä, jolloin tavanomaisen Presidentin sijaan kupeista löytyy kahvien aatelia, Jamaica Blue Mountainia.

Pirteä puolukkakakku

Kotivinkin Taikinaterapiaa-palsta on ihan ykkönen meille, jotka pidämme leipomisesta, mutta emme halua painia monimutkaisten ohjeiden ja eksoottisten raaka-aineiden parissa. Vaalivalvojaisiin valmistui  käden käänteessä marjaisa ja mausteinen puolukkakakku, josta perheen pieninkään ei malttanut pitää tassujaan erossa.

Puolukkakakku

5 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
1,5 tl soodaa
1 tl neilikkaa
2 tl inkivääriä
2 tl kanelia
100 g margariinia
3 dl maitoa
1 kananmuna
1,5 dl puolukkasurvosta

Tee näin:

1. Sekoita keskenään vehnäjauhot, sokeri, sooda ja mausteet.
2. Lisää kuivien aineiden joukkoon sulatettu margariini, maito, kananmuna ja puolukkasurvos. Vatkaa seos tasaiseksi taikinaksi.
3. Voitele kakkuvuoka ja kaada taikina vuokaan.
4. Paista kakkua uunin alatasolla 175 asteessa noin tunti. Kokeile kakun kypsyyttä cocktail-tikulla
5. Ota kypsä kakku uunista, anna kakun levähtää hetki vuoassa ennen kuin kumoat sen.

Jämälangat käyttöön

Jämälangat neuletöiksi -puhdetoiminta jatkuu Sanna Vatasen Neulo. Virkkaa. Kirjo. Jämälangasta! -kirjan innoittamana. Olen jo kuukausia halunnut kasvattaa pehmoperhettämme itse tehdyllä pehmolelulla. Eräs Facebook-kontaktini tekee aivan mahtavia amigurumeja, mutta jostakin syystä tikut pysyvät paremmin käsissäni kuin koukku. Niinpä olinkin riemuissani, kun Vatasen kirjasta löytyi veikeä, neulotun Huu-pehmopöllön ohje. Pöllöystävä kuoriutuu parasta aikaa puikoiltani ja esittelen sen teille nimiäisten aikaan.

Neulo. Virkkaa. Kirjo. Jämälangasta! -kirjassa on myös monia muita toteuttamisen arvoisia ohjeita. Mikäli saan jonkun pitkäpinnaisen päättelemään langanpätkät puolestani, voisin rakastua raitaan ja tikuta Räsymattotunikan, Vauvan raitapaidan ja Sakura-villahousut. Herkun & Koukun Ellu onkin jo ehtinyt toteuttaa Vauvan raitapaidan varsin kivalla väriyhdistelmällä.

Suosittelen Neulo. Virkkaa. Kirjo. Jämälangasta! -kirjaa, mikäli haluat tehdä jämälangoista jotakin kaunista ja kivaa. Katso lukunäyte ja mm. Huun ohje WSOY:n sivuilta!

Sointuvaa

Olen saanut äidiltäni verenperintönä intohimon vanhoihin, lähinnä 1950-lukulaisiin astioihin, huonekaluihin ja printteihin. Mustanpuhuvasta garderobistani ei voisi ikinä uskoa, että sen omistaja on hulluna hempeisiin karamelliväreihin – niin kauan kuin ne ovat astioissa, pöytälampuissa tai helmissä (tästä myöhemmin).

Äitiäni on kiittäminen viimeisimmästä astiavillityksestä. Olen vaaninut Kaj Franckin Arabialle suunnittelemaa Sointu-astiastoa nettihuutokaupoissa ja kirpputoreilla. Sointua valmistettiin vuosina 1954-1959 sinisenä, roosana, vihreänä, harmaana ja beigenä. Roosaa ja sinistä pyörii nettihuutokaupoissa vielä paljonkin, mutta harmaat, beiget ja vihreät osat ovat jo harvinaisempia. Jonnan blogia lukiessani mielessäni kävi, että pastellisen astiahimon voisi tyydyttää helpomminkin, esimerkiksi Arabian KoKo-malliston avulla, mutta jotenkin Soinnun pehmeästi kaartuva muoto ja uurrettu pinta tuntuvat uudelta ja raikkaalta geometristen perusmuotojen ja sileiden pintojen rinnalla.

Miten ihanaa olisikaan järjestää kahvikekkerit lähimmille ystävilleni keväisellä terassiparvekkeellamme. Esikon kaksivuotispäiviin on vielä vajaa puoli vuotta aikaa, joten eiköhän siinä yhden astiaston ehdi keräillä.

Elämisen arvoista elämää

Edellinen kirjoitukseni elämän tarkoituksesta sai minut listaamaan asioita, jotka tekevät (omasta mielestäni) elämästä elämisen arvoista, mutta jotka eivät tällä hetkellä toteudu siinä määrin kuin toivoisin. Käydessäni listaamiani asioita läpi tajusin, että moni niistä voisi olla totta, mikäli miettisin työhön liittyvät kuviot uusiksi.

• Paras tapa aloittaa päivä on tehdä se kiireettömästi. Miten ihanaa olisikaan valmistaa ravitseva aamupala ja nauttia se päivän uutisotsikoita silmäillen ja Helsingin aamuradiota kuunnellen.
• Olen tuotteliaimmillani aamupäivällä, jolloin yleensä tunnen luontaista vetoa tarttua paljon keskittymistä vaativiin tehtäviin. Teen asioita muutaman tunnin intensiivisissä sykleissä ja mikäli pystyn paneutumaan johonkin asiaan minkään häiritsemättä, saan yleensä valmista varsin nopeasti.
• Unelmieni työhön kuuluu paljon kirjoittamista ja lukemista. Elän sanoista ja sanat elävät minussa. Miten etuoikeutettua olisikaan tuoda pala leipää perheen pöytään kirjoittamalla.
• Minulle on tärkeää nähdä työni tulokset. Haluan vaikuttaa työhöni ja prosesseihin, joilla työ toteutetaan. Liiallinen byrokratia, hierarkisuus ja asioiden tekeminen tietyllä tavalla vain siksi kun niin on aina ennenkin tehty, saavat minut turhautumaan varsin nopeasti.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, että minun pitäisi siirtyä toisen palveluksesta omilleni. Päätöksen on tähän asti estänyt varsin tehokkaasti pelko siitä, etteivät omat siivet kantaisikaan. Olen kuitenkin viimeisten kuukausien aikana alkanut miettiä asiaa uudelleen. Asiaa on vauhdittanut se, että nykyinen työprojektini päättyy helmikuun lopussa ja olen jo ilmoittanut, että en ole uutena projektikautena käytettävissä vakituisena projektityöntekijänä. Joten jos sitä sitten. Uskaltaisi, hyppäisi ja tekisi parhaansa.

Elämän tarkoitus on elää

Läheiseni tietävät, että viimeiset kaksi vuotta ja rapiat päälle ovat olleet minulle paikoin suunnattoman vaikeita. Olen elänyt elämääni sinnittelemällä päivästä toiseen. Äkkivääränä, nopeita ratkaisuja etsivänä olen haksahtanut tekemään päätöksiä, jotka ovat vain hankaloittaneet tilannetta entisestään. Voisin vinkua monen pienen lapsen äidille tutut valitusvirret kotitöiden ja lapseen liittyvien vastuiden ensisijaisesta kasautumisesta äidin harteille, perheen toisen aikuisen ajoittaisesta taantumisesta taaperon tasolle, perheen ja työn yhdistämisen haasteellisuudesta, sairastelukierteistä ja vaikka mistä, mutta pääsyy siihen, miksi olen niin hemmetin onneton, piilee aivan muissa asioissa.

Tässä viimeisimmän sairastelukierteen lomassa olen kelannut sitä, miten arki perheessämme tavallisesti sujuu. Havahduin siihen, miten vähän teen asioita, jotka tuottavat iloa tai nautintoa. Milloin olen viimeksi tavannut ystäviäni? Milloin olen tehnyt tyttäreni kanssa jotain niin, että takaraivossa ei ole jyskyttänyt ajatus pesemättömistä pyykeistä, seuraavasta lämpimästä ateriasta tai palkkapäivänä maksettavista laskuista? Milloin olen innostunut jostakin kirjasta, levystä tai elokuvasta? Entä milloin olen viimeksi sanonut ”rakastan sinua” ja todella tarkoittanut sitä?

Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi aikaa, mahdollisuuksia ja halua. Jutun juoni piilee ennemminkin siinä, että olen jumittunut maailman murjoman marttyyrin rooliin, jonka pääasiallinen tehtävä on velloa pahassa olossa ja paskassa.

Olen koko menneen syksyn odottanut, että jotain tapahtuisi, joka pelastaisi minut tästä harmaudesta ja palauttaisi ilon takaisin elämääni. Tänään tulin lukeneeksi Joseph Campbellin ajatuksen elämän tarkoituksesta, joka liikutti jotakin sisälläni.

”People say that what we are all seeking is a meaning for life. I don’t think that’s what we’re really seeking. I think what we are really seeking is an experience of being alive.”

Ymmärrän, että jos haluan jotain tapahtuvan, minun täytyy ottaa siitä vastuu ja tehdä se itse. Sen sijaan, että tapaani tyypillisesti säntäisin muuttamaan kaiken elämässäni hiusten väristä puolisoon ja asuinpaikkaan, voisin tällä kertaa pysähtyä ja miettimään, millaiset asiat elämässäni – tässä ja nyt – saavat minut tuntemaan olevani elossa ja vahvistaa näitä seikkoja entisestään.

Rakkaat lukijat, mitkä asiat teidän elämässänne tekevät siitä elämisen arvoista?

Satumetsällä

Heräsin hieman liian myöhään siihen tosiasiaan, että tämän hetken ihanin astiasto, Iittalan Satumetsä, on poistettu tuotannosta. Olen metsästänyt lisäosia ystäväni lahjoittamille mukeille supermarkettien poistolaareista, verkkohuutokaupoista ja ulkomaisista nettiputiikeista. Tuotannosta poistumisen myötä Satumetsän hinnat ovat nousseet pilviin: itsekin olen maksanut joistakin osista käytettyinä yli tuplat verrattuna ohjevähittäismyyntihintaan. Tällä hetkellä astiatarpeeni on suurta tarjoilukulhoa ja -lautasta vaille tyydytetty. En suinkaan pykäisi koko serviisiä Satumetsän ympärille, vaan yhdistelisin astioita minulla oleviin Teema-sarjan mustiin ja valkoisiin astioihin, sekä vaaleansinisiin ja -vihreisiin Kartio-laseihin.

Rakkaat lukijat, mikä astiastosarja lämmittää teidän mieltänne ja tekee aterioinnista vieläkin mukavampaa?