Mättähältä mättähälle

Aina viime vuosiin saakka minut oli opittu tuntemaan sinä tyyppinä, joka hiihtää AINA mekoissa ja pikkukengissä.  Verkkareissa minut tapasi ainoastaan kuntosalilta. Jotain kummaa tapahtui parin vuoden takaisella minihäämatkalla Saariselällä, kun ostin ensimmäisen tuulipukuni sitten lapsuusvuosien.

Verkkareiden vierastaminen kohdallani on perin outoa semminkin kun parhaat, perheen yhdessäoloon liittyvät lapsuusmuistoni sijoittuvat joko mökille tai luontoretkille. Jos parikymppisenä könysinkin sienimetsään tai marjanhakumatkalle äitini vanhoissa farkuissa, niin nykyisin ikiomat verkkarit ja lenkkarit sujahtavat jalkaan nopeammin kuin perslompsa taskuvarkaan hyppysiin.

Perjantaipäivän ratoksi päätimme lähteä perheenä metsälle. Yllätykseni oli suuri, kun metsän siimeksessä huomasimme mättäiden kukkivan suppilovahveroista ja torvisienistä. Kun Esikko keskittyi mustikoiden mutusteluun, me siipan kanssa korjasimme sienisatoa nopeasti täyttyviin kangaskasseihimme. Siinä punertavassa ilta-auringossa, metsän rauhassa ja mustikoiden makeutta hykertelevää lastani katsellessa tunsin itseni  onnelliseksi.