Mättähältä mättähälle

Aina viime vuosiin saakka minut oli opittu tuntemaan sinä tyyppinä, joka hiihtää AINA mekoissa ja pikkukengissä.  Verkkareissa minut tapasi ainoastaan kuntosalilta. Jotain kummaa tapahtui parin vuoden takaisella minihäämatkalla Saariselällä, kun ostin ensimmäisen tuulipukuni sitten lapsuusvuosien.

Verkkareiden vierastaminen kohdallani on perin outoa semminkin kun parhaat, perheen yhdessäoloon liittyvät lapsuusmuistoni sijoittuvat joko mökille tai luontoretkille. Jos parikymppisenä könysinkin sienimetsään tai marjanhakumatkalle äitini vanhoissa farkuissa, niin nykyisin ikiomat verkkarit ja lenkkarit sujahtavat jalkaan nopeammin kuin perslompsa taskuvarkaan hyppysiin.

Perjantaipäivän ratoksi päätimme lähteä perheenä metsälle. Yllätykseni oli suuri, kun metsän siimeksessä huomasimme mättäiden kukkivan suppilovahveroista ja torvisienistä. Kun Esikko keskittyi mustikoiden mutusteluun, me siipan kanssa korjasimme sienisatoa nopeasti täyttyviin kangaskasseihimme. Siinä punertavassa ilta-auringossa, metsän rauhassa ja mustikoiden makeutta hykertelevää lastani katsellessa tunsin itseni  onnelliseksi.

Ihan turha tulla!

Syksyn nimittäin. En suostu hyväksymään sitä, että jo elokuun puolella on muka täysi syksy. Muodista ja tyylistä bloggaavat esittelevät kilvan syysgarderobejaan ja syksyn trendejä. Vaatekaupat ovat pullollaan syysrompetta, parin viikon kuluttua kai aloitetaan joulun tekeminen. Sain puistatuksia, kun valveutuneet äiti-ihmiset alkoivat esitellä juuri hankkimiaan lasten toppapukuja Facebookissa (juu juu, parhaat viedään päältä jiiänee). Töidenkin suhteen aikakirjat ovat hieman sekaisin. Koko ajan tuntuu siltä, että vuosi vetelee viimeisiään ja että tässä pitäisi vielä saattaa se ja tuokin juttu päätökseen. Ihmiset hyvät, nyt on vasta elokuu!

Olen niitä tyyppejä, jotka ovat käytännössä koomassa lokakuusta maaliskuuhun. Elän kesästä ja kesälle, talvi puolestaan kuluttaa ja masentaa. Kuulas syksy sieni- ja marjasatoineen olisi periaatteessa ihan siedettävä vuodenaika, jos se ei johtaisi väistämättä talveen. Mutta näillä leveysasteilla kun elelet, niin minkäs teet. Syksyn alku tietää minun kalenterissani varmaa talvea.

Vaikka vastustankin ajatusta syksystä elokuussa, olen kuitenkin järki-ihmisiä. Pitsineuleen syntyminen ei käy ihan käden käänteessä, joten aikaisin on aloitettava, mikäli mielii saada valmista syksyksi. Puikoilta löytyy pehmoista Debbie Blissin Baby Cashmerinoa mintun (vai teemaan sopivasti ompun?) vihreänä. Langan olisi tarkoitus taipua lapsen pitsijakuksi Novitan kesän 2010 numeron ohjetta soveltaen. Mitäs muilta löytyy puikoilta? Jotakin syksyistä, vai peräti sisältöä joulun paketteihin?

Kuukauden ässä eli pikkuleivokset

Kun antibioottikuuri vetelee viimeisiään, mutta olossa ei ole tapahtunut toivotunlaisia muutoksia, ollaan jo aikamoisessa ketutuksen suossa. Mitä tekee ryytynyt äiti-ihminen viimeisillä voimillaan? No vetää ässän hihastaan, eli pyöräyttää pari pellillistä pikkuleivoksia. Ohjeen perusta löytyi leivosvuokapakkauksen kyljestä, makua antavissa aineissa sävelsin omiani.

Pikkuleivokset

2 luomukananmunaa
1 dl sokeria
1 dl perunajauhoja
0,5 dl luomuvehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilijasokeria
0,25 dl juoksevaa voita

Ensimmäiseen satsiin vedin pakastimesta löytyneitä luomuvadelmia sellaisen pienen rasiallisen, toiseen heitin jo mustuneeksi ehtineen banaanin ja kaapin perukoilta löytyneen puolikkaan pikkupussillisen hasselpähkinärouhetta.

Vatkaa munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Sekoita perunajauhot, vehnäjauhot, leivinjauhe ja vanilijasokeri keskenään ja sekoita ne juoksevan voin kanssa muna-sokerivaahtoon. Mausta taikina marjoilla, hedelmillä, sitruunamehulla tai vaikkapa omenahillolla. Jaa taikina leivosvuokiin. Paista 200 asteessa uunin keskitasolla noin 10 minuuttia. Nauti.

Ja mulla mitään kuvia ole, mutta loistavia olivat yhtä kaikki. Nuo vuokaleivosamigurumit löytyivät Etsystä.

Esittelyssä: Baabuska

Esikon vaatevalintoja tehdessäni suosin mielelläni muiden äitien ajatuksella ja rakkaudella valmistamia tuotteita. Tiedättehän, helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan ja sitä rataa. Huutiksessa pyöriessäni törmäsin sattumalta Outiin, jonka valmistamat lippikset tuntuivat heti omilta ja ihan meidän tirrinkäisen näköisiltä. Ostin Outilta ensin yhden lippiksen ja ihastuin hänen kädenjälkeensä välittömästi. Niinpä lähestyin tätä vaatetusalan artesaaniopiskelijaa ja kahden lapsen äitiä pyytääkseni häntä tekemään pari tilaustyötä Esikollemme.

Tilaustöissä on jotakin mahtavaa magiikkaa, jota ei ketjuliikkeissä shoppaillessa tavoita. Esikon vaatteita suunnitellessamme minulla oli mainio tilaisuus tutustua Outin vaatemerkin taustalla vaikuttaviin ideoihin ja periaatteisiin. Outi on rohkaiseva esimerkki kaikille niille, jotka haaveilevat salaa uranvaihdosta. 35-vuotias lahdenseutulaistunut savolainen valmistui alunperin hoitoalalle. Tyttären syntymä sytytti Outissa halun tehdä tälle mekon ”vaikka väkisin ja hampaat irvessä”. Ilmeisesti Outi on saanut mummoltaan verenperintönä taipumuksen käsityöläisyyteensä, sillä tyttärelle suunniteltu mekko aloitti Outin ompelijan uran. Mummon muistolle perustuu myös tuotemerkki Baabuska.

Outi uskoo, että tahdonvoimalla ja työtä pelkäämättömällä asenteella voi myös lastenvaatteita suunnitteleva pärjätä, vaikka tämän alan yrittäjiä riittääkin. Myös omaan ideaan pitää uskoa. Ompelijattaren sydäntä lähellä olevat 70-luvun nostalgia, vaatteiden pitkäikäisyys, vanhat kankaat ja painokuosit sekä yksilöllisyys ovat vedonneet myös muihin äiteihin, sillä Outi on jo opiskelija-aikanaan onnistunut saamaan vaatteilleen vakioasiakkaita. Uusia asiakkaita Outi tavoittaa Huutiksen lisäksi Facebookin ja bloginsa kautta. Voin vain suositella asioimista Outin kanssa, yhteistyö ja suunnittelu kun sujui saumattomasti.

Ja katsokaapas tuota meidän nappulaa, joka kuvissa poseeraa Baabuska-lippiksessään ja suu suklaassa. Neitokainen on ilmeisen mieltynyt päähineeseen, sillä hän ei malttaisi luopua siitä edes sisätiloissa. Esikolle vartavasten tehtyä pöllö-liivaria voi ihailla täällä.

Toim.huom. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan yhteistyöhön ja laadukkaaseen tuotteeseen ihastuneen äidin hehkutus ja kannustus, jotta muutkin katsoisivat hieman sitä ruotsalaisputiikkia kauemmaksi. Minkä hinnassa kenties häviää, sen voittaa tuplasti takaisin juuri omien mieltymysten mukaisesti tehdyssä tuotteessa ja mukavassa ostoskokemuksessa.

Tossutellen

Jos mieluisien ensiaskelkenkien löytäminen vaati töitä, niin nahkatossujen metsästys se vasta sai hien pintaan. Olen varmaan ainoa äiti-ihminen, joka kehittää sydänalaa korventavan ahdistuksen tästäkin asiasta. Esikkomme meni siis pari viikkoa sitten päiväkotiin. Hoitopaikka oli lomalla ollessamme muistanut meitä vanhempia listalla, johon kirjatut asiat pitäisi olla lapsella mukana ”heti ensimmäisestä hoitopäivästä lähtien”. Kun kerran paperille asti ovat kirjanneet, niin täytyy kait nuo olla, ajattelin minä, ja lähdin tikkana ostoksille viimeisenä viikonloppuna ennen päiväkodin alkua. Muut asiat löytyivätkin suht helposti, mutta ne tossut…

Me 70-luvulla syntyneet muistamme riemulla jumppatossuiksi kutsutut, kirkkoveneen muotoiset nahkaläpyskät, joita oli KAIKILLA. Nykyisin tossumarkkinoilla löytyy vaihtoehtoja: on Ainoa, Reinoa, Crocsia ja Mocciksia. Tyylitietoiset shoppaavat Tohvelisankarilla tai Punavuoren peikossa. Siippa olisi halunnut Esikolle jotakin todella vaaleanpunaista, kimaltelevaa ja rimpsuista, mutta minimalisti ja anti-prinsessa minussa pisti vastaan. Varattakoon äidille kaikki oikeudet tehdä tyylivalinnat niin kauan kuin lapsi ei itse mangu hellokittyjen ja hörhelöiden perään, sanon minä. Siippa nielaisikin muutaman kerran tyhjää, kun kaivoin kassista ostosviikonlopun päätteeksi tummansiniset Tintti-tossut (mustissa ei harmikseni löytynyt oikeaa kokoa).

Näin parin viikon totuttelujakson jälkeen siipankin on täytynyt myöntää, että Tintit ovat varsin simppelit ja tyylikkäät. Ne myös sopivat vaatteiden kuin vaatteiden kanssa. Hän käytti Tinteistä sanaa ”kenkämäiset”, mikä mielestäni kuvaa varsin hyvin tossujen luonnetta, kun ne ovat taaperon jalassa. Tossut sujahtavat sukkelasti jalkaan, mutta pysyvät kovemmassakin menossa mukana. Harmi vain, että Tinttejä ei kuulemma enää valmisteta. Hamstrasinkin Huutiksesta vastaisuuden varalle yhtä kokoa suuremmat tossut – mustat, kuinkas muuten.

Ja siitä tossupakosta heti ensimmäisestä päiväkotipäivästä lähtien: meidän tyttö on edelleen ainoa, joka pistää tossua toisen eteen. Taidan siis jatkossa ottaa hieman rennommin näissä(kin) asioissa.

Sipulipiilo

Esikko aloitti viime viikolla päivähoidon ja sai heti tuliaisina tujun nuhakuumeen, joka vaivaa hengitystieinfektiolla ryyditettynä myös allekirjoittanutta. Olen mankunut asiasta jo muissa yhteyksissä, joten ei tässä siitä sen enempää. Sen sijaan haluan ylistää sipulin tehoa tukkoisen nenän avaajana.

Esikon sairaus alkoi rajuna tukkoisuutena ja kuumeiluna männä perjantaina. Perjantain ja lauantain vastainen yö vietettiin torkahdellen ja huonoa oloa itkeskellen. Jossakin vaiheessa suolaliuossuihkeiden ruikkiminen kaverin nenään alkoi tuntua jo pahimman sortin kidutukselta, josta ei kuitenkaan ollut sanottavammin apua. Päätin kääntyä uskollisen ystävän, Googlen, puoleen. Google tiesi kertoa, että tehoäidit viittaavat kintaalla apteekkien tarjonnalle ja turvautuvat sipuliin. Siitä se ajatus sitten lähti.

Saanko esitellä: Sipulipiilo – tehokas liman irrottaja ja hengitysteiden avaaja!

Pilkoin kolme pienehköä sipulia palasiksi ja sujautin ne parinkymmenen denierin polvisukkaan. Tehostin sipulimehujen virtausta antamalla sukkapallerolle pari mojovaa iskua lihanuijalla – loistava keino myös purkaa unettoman yön aiheuttamaa angstia. Kiepautin sukkaan solmun ja kiinnitin sipulipiiloksi nimeämäni apuvälineen Esikon sängyn pinnaan ja avot. Se, että koko kämppä haisee raskaan työn raatajalta on pientä siihen verrattuna, että pikkuinen nukkui levollisesti seuraavat yöt. Kikka toimii myös aikuisella.

Löytyyköhän tämä jo Niksi-Pirkasta!?